keskiviikko 15. tammikuuta 2014

IV. Hyvä ja paha meissä (2)

Kiinalaisessa taolaisuudessa Taiji-symboli eli Yīn ja Yáng -kuvio on yksi tämän filosofian ja uskonnon tunnuskuvista, joka kuvastaa maailman kaksinaista olemusta. Hyvää ja pahaa.
Olen viime päivinä pohdiskellut mielessäni hyvän ja pahan olemusta. En mitenkään akateemis-filosofisesti taivaita syleillen ja oppikirjoja tutkiskellen, vaan ihan jalat maassa ja mahdollisimman maanläheisesti, pers'tuntumalta - kuten olen joskus jossain toisessa yhteydessä sanonut. Se kun on minulle vanhalle miehelle tässä elämän vaiheessa - vanhuudessa - luonteenomaisempaa.

Varmaankin on niin, että hyvä tai paha tarkoittavat eri ihmisille ihan eri asioita, erilaista käyttäytymistä, erilaista suhtautumista, erilaista toimintaa. Se, mikä jollekin on hyvän tekemistä, saattaa toisen silmissä näyttää vaikka kiusanteolta, pahan teolta. Tai jopa päinvastoin. Pahakin voi siis joskus näyttäytyä hyvänä. Joskus se jopa yritetään tarkoituksella saada näyttämään hyvältä. Silloin ainakin minusta asia on jopa vaarallista ja pelottavaa.

Me ortodoksit emme - ainakaan minun mielestä - poikkea muista suomalaisista tässä suhteessa lainkaan. Samanlaisia hyvän tai pahan tekijöitä mekin olemme. Mutta se, miten nämä ominaisuudet sitten ilmenevät tässä piskuisessa porukassamme - reilun 60 000 jäsenen kirkossa - erottaakin sitten meidät muista. Silloin, kun suuressa valtakirkossa hyvän tai pahan tekijät häviävät suureen massaan, heidät voidaan panna tyylikkäästi tai sitten tyylittömästi - ihan miten vain - syrjään huutelemaan, mutta meillä nämä pysyvät ihan erilailla esillä ja julkisuudessa ja vaikuttavat mielestäni siksi voimakkaammin koko yhteisöön. Ei välttämättä koko Suomeen, siis valtaväestöönkin, sillä ei tällaisen piskuisen vähemmistön tuollaiset asian nyt niin paljon melko maallistunutta enemmistöä kiinnosta. Ihmisiä kiinnostavat asiat vain silloin, kun niihin liittyy inhimillistä hätää: tappoja, pornoa, viinaa, seksuaalisuutta tai jotain negatiivisuutta, jne. Tällaisille uutisille löytyy aina kymmenkertainen lukija- tai kuulijamäärä tavalliseen uutiseen verrattuna. Joskus suurien juhlien aikaan, pääsiäisenä, jouluna, palmusunnuntaina, jne. saattaa sitten harvakseltaan mennä läpi niin mediassa kuin myös ihmisten korvista ja silmistä myös joitain myönteisiä uutisia esimerkiksi ikoneista, suitsutuksista, kauniista kirkkolaulusta tai muusta eksoottisesta, jonka valtaväestö kokee itselleen kuitenkin vieraaksi, mutta silti kiehtovaksi.

Usein kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että meidän ortodoksien parissa olisi enemmän ja voimakkaampia vaikkapa noita pahantekijöitä, kuin sitten ihan oikeassa todellisuudessa onkaan. Siinä kun valtakirkossa vaikka pari "kaikentietävää harhaoppista hörhöprofeettaa" mekastaa koko ajan ja saa aikaan aivan valtavaa kalabaliikkia ja hajaannusta, siellä on myös runsaasti hyviä ihmisiä, jotka joko vastustavat tuollaista tai myös sanovat, kirjoittavat, toimivat tuollaista vastaan ja kertovat julkisuuteen asioiden oikean laidan. Tuolloin - toivottavasti - hörhöt joutuvat laajan yleisön suhteen usein enemmänkin sille "pelleosastolle", jossa heille vienosti vain hymyillään - suomalaiseen tapaan - ja hörhöressukat luulevat sitä hyväksymiseksi ja saavat lisää vettä myllyynsä. Niin kai se sitten menee. Surullista. Niin - ja unohtui sanoa, että kun sitten asioista uutisoidaan maallisessa mediassa, mitä uskonnollisesti lukutaidottomat toimittajat sitten kertovataan? No tietysti vain noita mediaseksikkäitä hörhöjen juttuja, sillä eihän "tylsä totuus" kiinnosta. Vai kiinnostaako? Tai pitäsikö kiinnostaa?

Meillä ortodoksisessa kirkossa melkein kaikki tuntevat melkein kaikki tai hänestä on ainakin kuultu jostain, jotain - mikäli hän toimii vähänkään aktiivisemmin kirkon piirissä. Ja siksi tuollaisissa kriittisissä tilanteissa kukaan ei kai sitten oikein uskalla nousta pahantekijöitä tai joskus mahdollisesti jopa ihan harhaoppisia vastaan. Pelko seurauksista on liian suuri. Pelko mistä seurauksista? Oman (työ-, sosiaalisen, kirkollisen, hallinnollisen) aseman muuttumisesta tai jopa katoamisesta; kaveruudesta tai sen katoamisesta; kirkolliseen kulttuuriimme kuuluvasta hierarkiasta, joka pakottaa kunnioittamaan ainakin kirkollisessa hierarkiassa korkeammalla olevaa pahantekijääkin, tai jopa olemaan lähes alamainen tälle, joka hänet on tehtäväänsä nimittänyt. Tai voi se tietysti olla myös tätä aikanaan syrjityn vähemmistön omaksumaa asennevammaa, joka on syntynyt meillä Suomessa historian saatossa valtaväestön puristuksessa ja joka on sitten kulkeutunut äidinmaidossa jälkeläisillekin ja joka saa meidät yhä vain vaikenemaan ja sitä kautta hyväksymään vääryyttäkin, vaikka syvällä sydämessämme tiedämme, ettei se ole oikein.

Osittain siihen on nykyään myös sekoittunut nykynuorten ja nuorten aikuisten välinpitämättömyys omaa ortodoksista tai laajemminkin uskonnollista (tässä tapausessa etenkin kristillistä) kulttuuria ja sen harjoittamista kohtaan. EVVK, "ei voisi vähempää kiinnostaa", on usein kommentti, kun asia liittyy jotenkin uskontoon ja sen kulttuuripiiriin.

Aadam ja Eeva syövät hyvän ja pahan tiedon puusta.
"Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi." (Monastère de la Théotokos et de Saint Martin, Ranska. Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luin aivan äskettäin erään kanadalaisen ortodoksisen papin artikkelia siitä, miten meidän tulisi kasvattaa lapsiamme, että he säilyttäisivät ortodoksisen uskonsa. Todella mielenkiintoinen ja hyvä artikkeli, joka tulee kenties myöhemmin eräälle ortodoksiselle sivustolle suomennettuna. Siinä tuo kirjoittaja mainitsee sanan, jota muuten käsittelin eräässä jupinassanikin: etninen ortodoksi.

Kirjoittajan mukaan etniset ortodoksit pelkäävät nykyisin - ainakin siis tuolla rapakon takana - luovuttaa omaan uskontoonsa liittyvien asioiden, jopa katekumeenien opettamista "vieraille" - tässä sillä tarkoitettiin mielestäni muualta ortodoksisuuteen tulleille, kirkkoon liittyneille. Artikkelin kirjoittaja pelkäsi, että tällaisissa tapauksissa ortodoksisuus vesittyy tai "modernisoituu" liiaksi ja oma ortodoksinen kulttuurimme heikkenee tai jopa katoaa, kun nuo "vieraat" yrittävät tuoda omia - kirkkoon kuulumattomia - ajatuksiaan ortodoksisuuteen. Mielenkiintoista, että näin ajatellaan KanadassaKIN.


Kirjoittaja sanoo tuossa artikkelissaan: "Meidän pitää oppia menneestä, että ortodoksisuus on universaali usko kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja kaikille kansoille, ja opettaa tämä kriittinen katsontakanta myös lapsillemme."  Tuosta kirjoittajan pelkäämästä "modernisoituneesta" ortodoksisuudesta tämä Kanadassa asuva pappismies käyttää myös nimitystä "kanadalainen ortodoksisuus".

Suomessa tuo "modernisointi" tai "suomalainen ortodoksisuus" saattaisi kai joissain tapauksissa tarkoittaa jonkinlaista maallistumista tai jopa luterilaistumista, tapojen muuttumista valtaväestön mukaisiksi ja "heidän hyväksymikseen" ns. yleisiksi, maassa vallalla oleviksi tavoiksi. Ortodoksin halutaan muuttuvan kaikilta osin - jopa ulkonäöltään ja -
tavoiltaan sekä arvoiltaan enemmän yhteiskunnan enemmistön näköiseksi. Kohta pappi tai munkki ei enää uskalla kulkea viitta päällä ja risti kaulassa kaupungilla, vaan hän laittaa mieluummin puvun takin ja leukansa alle "sokeripalan", valkoisen läpyskän ja ajaa kaiken varalta vielä partansakin pois, ettei sen perusteella paljastuisi ortodoksiksi.

Sama laimenemisilmiö on esiintynyt myös muunlaisessa muodossa, eräänlaisena uskonnollisena lukutaidottomuutena, jolloin kaikki vieraiden, ei-kristillisten uskontojen tai jopa ateistien asiat hyväksytään pureskelematta ja otetaan jopa osin käyttöön yhteiskunnan laitoksissa yhdellä "nuijan kopautuksella", mutta omia kristillisiä, perinteisiä tapojamme karsitaan pois niin kouluista kuin työpaikoilta. Ja pelottavinta siinä on se, että tämä tapahtuu lähes pelkästää meidän kantasuomalaisten jonkinlaisesta mielistelyn halusta vieraita uskontoja kohtaan, ei noiden vieraiden uskontojen edustajien ajamana ja vaatimana.

Ääritapaus tällaisesta oli jokin aika sitten, kun toisen valtionkirkkomme edustaja tarjosi kirkkojaan näiden ei-kristillisten ja kuitenkin tavallaan "ihmisten sieluista kilpailevien", suomalaiseen perinteeseemme kuulumattomien uskontojen käyttöön. Muitakin vastaavia tapauksia on ollut. Huh!

Poikkeuksen näissä muissa ryhmissä tekevät oman "ääri-uskonnollisen liikkeensä" perustaneet ateistit, joita ajavat asiassa aivan muunlaiset tarkoitusperät. Näitä sitten kaikki uskonnollisesti lukutaidottomat eivät huomaa ja lähtevät siksi mukaan tällaiseen toimintaan - niin - vaihtamaan vaikka
kadulla ihmisille Raamattuja pornolehtiin. Huh, huh!

Aihe saattoi nyt jo hieman poiketa tuosta otsikosta. Miten tällainen liittyy pahuuteen tai hyvyyteen? Jokainen voi itse kehitellä vastauksiaan tuohon kysymykseen, mutta itse ajattelen sitä niinkin, että siinä kun meitä opetetaan tai jotain toimintoja tehdään kirkon piirissä, ne voivat ihan hyvin olla joko pahoja tekoja tai - toivottavasti kuitenkin aina - hyviä tekoja. Silloin kun nuo "pahantekijät" pääsevät käyttämään äänivaltaansa joko asemansa, kovaäänisyytensä, lukumääränsä tai jonkun muun ominaisuuden vuoksi, jälki saattaa olla kauhistuttavaa omaa ortodoksista kulttuuriamme ajatellen. Kauheaa on myös se, että tekijät itse saattavat silti luulla tekevänsä pelkästään hyvää. Ja siinä se ristiriita sitten taas onkin.
Serbian edesmennyt ortodoksinen patriarkka Pavle osoitti elämällään ja omalla toiminnallaan nöyryyttä ja syvää rakkautta omaan uskontoonsa, ortodoksisuuteen ja sen arvoihin. Hän ei myöskään hävennyt kulkea vaikka kadulla viitassa ja hienojen virka-autojen ja kuljettajien sijaan  hän käytti julkisia kulkuvälineitä mahdollisimman paljon.
Toinen asia on sitten esimerkin voima. Jos sinä, minä tai vaikka oma ortodoksinen pappimme tai kuka tahansa aktiivisesti kirkon piirissä toimiva, ei omalla esimerkillään näytä, mihin kulttuuriin hän kuuluu, millaiset ovat hänen tapansa ja mitä ovat kirkon arvot, joiden mukaan hän haluaa elää, peli on melkein menetetty. Kunnioitan suunnattomasti erästä vanhaa eteläsuomalaista pappia, jota en kertaakaan ole nähnyt kodin ulkopuolella ilman papin viittaa. Pitkässä parrassa ja joskus jopa liikenteen pölyistä hieman nuhjaantuneessa viitassaan hän kulkee kadulla ja - yllätys, yllätys - saa aikaan lähes pelkästään positiivisia ajatuksia ja tekoja. Ihmiset hymyilevät, pysähtyvät ja juttelevat hänen kanssaan, koska näkevät, että hän on pappi. Näin meidän pitäisi minun mielestäni kaikkien toimia. Omalla tavallaan ja kaikki omalta osaltaan tulee aina ja joka paikassa näyttää muille: olen ortodoksi.


HAP
happy

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.