88. Kuinka voit väittää, että yksinäinen oot

Tunnetko tuon laulun, johon otsikko viittaa. Se on alkuaan Ralph McTell'in tekemä ja myöhemmin mm. Cliff Richardin, Roger Whittakerin, Mary Hopkinin, Sinéad O'Connorin ja monen muun levyttämän englanninkielisen kappaleen "Streets of London"  suomenkielinen versio, jonka Hector on sanoittanut. Tuo laulu, "Kuinka voit väittää" (että yksinäinen oot), on aina vaikuttanut minuun voimakkaasti, vaikka sen sanat ovat melko rosoiset. Hectorin sanoittama lauluhan kertoo sodan kokeneesta pultsarista kärryineen, prostituoidusta, joka myy itseään asemalla, homosta, joka kulkee yksinäisenä sekä nuoresta tinnerihumalassa olevasta perheensä hylkäämästä pojasta. Ei mitenkään mukavia ja mieltä ylentäviä asioita, mutta raakaa todellisuutta oikeassa elämässä.

Laulun kerosäkeessä sanotaan osuvasti:

Niin kuinka siis voit edes väittää
sä että yksinäinen oot.
Jos halki kaupunkimme kuljet
ilman että silmät suljet,
huomaat, että sentään
lähes onnellinen oot.

Olen luonteeltani tarkkailija, observoija. Lintujen tai tähtien sijaan, observoin mielelläni ihmisiä ja ilman kiikareita tai kaukoputkia, ihan vain omilla silmillä ja korvilla. Ja teen sitä usein ja joka tilanteissa, kohdatessani, kävellessäni, istuessani, kuunnellessani. Minun kesäinen suosikkipaikkani - ei suinkaan pelkästään tuon observoinnin takia, mutta toki senkin tekoon - on Mikkelin torin torikahvila. Joku niistä useista kahviloista, joita siellä on. Mikkelin torihan oli aiemmin suosittu turistikohde ja kaunis, mutta nykyilmeellä sitä on hieman haalistettu entisestään. Silti siellä edelleenkin onneksi näkee ihmisiä.

Kävi tuuri ja sain tässä päivänä eräänä viimeisen kakkupalan ja kaapia lautasen samaan rahaan.
Paikassa Mikkelin tori, Minnan kahvila.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siellä istuin tänäänkin, kauniina syksyisenä päivänä, auringon paistaessa aivan kuin kesällä tai aivan kuin etelän lämpimissä maissa. Tapasin siellä vanhan ystäväni, jonka kanssa istuimme kahville rupattelemaan menneistä ja tapahtuneista. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, kun olin ollut melkein koko kesän ahkerasti reissussa eri puolilla Suomea ja muuallakin.

Tuo istuminen, tapaaminen pysäytti. Kanssani istui jonkin verran katkeroitunut ihminen, jolle oli viime aikoina tapahtunut paljon - pääasiassa huonoja asioita: ystävien kuolemaa, sairautta, kenties yksinäisyyttäkin. Samoihin asioihin ja samanlaisiin ihmisiin olen törmännyt kesän aikana muihinkin ja siksi kai tuo asia nyt taas pysäytti, kun täällä kotikentälläkin löytyy sellaisia ihmisiä. Mietin, joko minäkin kohta olen tuollainen? Vai olenkohan jo?

Itse asiassa olen kyllä jo jossain kodin huomannut itsekin, että saattaa olla perää tuossa omassakin katkeroitumisessa tai ainakin ärtyisyydessä, joka lienee esiaste katkeruudelle. Pieniä merkkejä olen huomannut itsekin, ystävät ovat ehkä huomanneet enemmänkin. Mutta tässä tapauksessa tänään, kun tuo kahvilla istunut ystäväni kertoi hyvien kavereittensa kuolemisista ja vakavista sairastumisista niin, että unohti kertoa omista vakavista sairauksistaan. Se oli kyllä selvä merkki siitä, että jotain vakavaa oli todella tapahtunut. Surimme yhdessä vakavasti sairastunutta yhteistä ystäväämme, jonka elämä kulkee nyt kodin, sairaalan ja hoitolaitoksen välillä todella äkisti muuttuneena ja aivan uutena, puskan takaa tulleena elämäntilanteena. Eikä tuo yhteinen ystävä ole kovin paljon vanhempi kuin minä. Ja vastahan minä hänet tapasin täällä torilla.

Samalla tuolla kahvilla istuessani hoidin aivan kuin sattumalta toisen ystäväni asiaa puhelimella, kun eräs henkilö soitti minulle kesken kahvin. Siinäkin oli kysymys erään toisen hyvän ystäväni masentuneisuudesta, joka johtui myös hänelle läheisten ihmisten kuolemista sekä samaan aikaan osuneesta omasta eläkkeelle siirtymisen aiheuttamasta valtavasta muutoksesta. Yksinäisyydestä.

Siksipä kotiin tultuani istuin heti koneen ääreen ja kirjoitin tämän jupinan, jotta muistaisin vielä huomennakin pohtia elämääni ja asioitani. Mitä minä voisin tehdä, etten itsekin katkeroituisi, ahdistuisi, masentuisi ja joutuisi sivuraiteille? 

Onneksi minulla on siihen vielä hyvää lääkettä riittämiin: läheisiä ihmisiä, joihin pidän yhteyttä ja jotka pitävät yhteyttä minuun sekä ystäviä, jotka välittävät. Ilman heitä, ilman lapsiani, vunukoitani, ystäviäni, hyviä naapureitakin asiat olisivat varmasti toisin. He kaikki ovat todellisia ihmisiä, lihaa ja luuta, konkreettisesti läsnä, kun siihen on tilaisuus tai tarve. 

He eivät ole 24/7-netissä roikkuvia "hyvänpäivän" virtuaalituttuja Facebookista tai muualta sosiaalisesta mediasta, joille voisin tosin valitella elämän kurjuutta, lääkeriippuvuutta, hoitajien ja lääkärien tylyyttä ja byrokraattisuutta, omaa raihnaisuuttani ja mitä kaikkea nyt sitten keksisinkään valittaa, mutta jotka eivät oikeasti auta, muuten kuin kuuntelemalla ja tietysti kertomalla minulle ja siinä ohessa puolelle maailmaa omista ongelmistaan. Helpottaahan se tietysti, kun toisillakin on ongelmia. Mutta nämä omat läheiset ihmiset ja ystävät ovat oikeita ihmisiä, jotka elävät kanssani, kulkevat tarvittaessa rinnallani ja jopa kantavat, kun en jaksa kävellä. He jopa hautaavat minut, kun kuolen ja tulevat myös hautajaisiini. Sitä eivät useimmat Facebook-kaverit tee.

Lainaan tähän vielä vanhan kuvan Nettihoukan harhoista, jossa taisin joskus käsitellä samaa asiaa hieman toisin sanoin.

Tässä vielä linkki tuohon alussa mainitsemaani lauluun, jonka tässä esittävät kaksi maanmainiota artistia, nyt jo edesmennyt Kari Tapio ja kanssamme yhä kulkeva Hector:

http://youtu.be/wKCCRAobvcU



    HAP
happy